Elämässäni on kaksi suuntaa, ollut jo vuosia. Lääkkeitä moniakymmeniä erilaisia, kamalia sivuvaikutuksia, taistelua jaksamisen kanssa, osastohoitoja, avohoitoa, terapiaa, ryhmiä... Mitähän vielä.. Huokaisu.

Masennus on yleisempi, toisaalta tuntuu että parempi näin, maniassa menee kaikki hajalle, olen pilannut parisuhteen, luottotiedot, ystävät ovat kadonneet, olen juonut liikaa, ollut sekakäyttäjä, varastellut, pettänyt... Eli ennemmin olen masennuksessa, syvällä jossain mihin ei muut pääse eivätkä näe, kyllä sieltä ollaan joka kerta jotenkin tultu ylös ja taas tiputtu alas mutta en valita, tätä tämä on enkä muuta voi. Hyväksyn sairauteni mutta en sitä mitä teen sen takia läheisilleni. En ymmärrä kuinka he minua jaksavat aina tukea, tuntuu että en ansaitse kenenkään apua, tukea, kannustusta, lämpimiä sanoja.

Ehkä se on rakkautta...